Mahdonta keskustelua suomettumisesta

Keskustelua Suomen lähihistoriasta voi kuvailla parhaiten sanalla mahdotonta. Niin mustavalkoista ja tarkoitushakuista on keskustelu. Tyyppiesimerkkejä tästä ovat tohtorit Juhani Suomi ja Hannu Rautkallio.

Rautkallio on kaivanut NKP:n arkistoja ja pysyy varmasti faktoissa. Kaikesta paistaa kuitenkin läpi antipatiat presidentti Urho Kekkosta kohtaan. Rautkallion yksipuolinen näkemys on, että Kekkonen toimi omaksi hyväkseen Suomen edun vastaisesti. Jopa niin, että toiminta hipoi maanpetoksellisuutta.

Juhani Suomi taas pesee Kekkos-kirjoillaan putipuhtaaksi kohteensa, eikä näe hänen tehneen mitään oman edun nimissä, vaan pelkästään Suomen etua ajatellen.

Lukijalle jää väkisinkin pohtimaan, että kumpaa uskoa. 

Hannu Rautkallio Moskovan päiväkirja -kirjassa tekee selkoa siitä, miten pitkälle sovjetisointi Suomessa meni. Hän kertoo arkistomateriaaleihin nojaten, miten Neuvostoliitolla oli päämääränä muuttaa suomalaisten mielialoja niin, että Suomesta tulisi sosialistinen valtio.

Painostuksesta hän kertoo laveasti. Toisaalta hän vakuuttaa toistuvasti, miten Kekkonen liioitteli Neuvostoliiton uhkaa ja käytti tätä uhkaa hyväkseen omiin valtapyrkimyksiinsä.

Jos kerran painostus oli kovaa, miten hän toistuvasti painostusta liioitteli. Oma lukunsa toki on vuoden 1961 nottikriisi. Monista muistakin lähteistä on tihkunut tietoja siiitä, että Kekkoselle nootti ei ollut yllätys, vaan toivottu ja odotettu.

Mutta mitä muuta, oliko liioittelu jatkuvaa?

Sitä kansalaiset saavat vastakin pohtia.

Oma lukunsa on Suomi. Jos neljännesvuosisadan Kekkos-valta rämetti suomalaista parlamentaarista demokratiaa pahasti, niin miksi Suomi ei pohdi sitä virkkeelläkään.

Tällaistako on suomalainen suomettumisen kirjallinen pohtiminen?

Eikä tässä vielä kaikki. Oman mausteensa suomettumiskeskusteluun tuovat Katja Boxberg ja Taneli Heikka Lumedemokratia -kirjallaan. Suomi ei heidän mukaansa ole kehittynyt länsimaiseksi demokratiaksi, koska suomettuminen ja siitä siinnyt konsensus on estännyt aidon yhteiskunnallisen keskustelun ja kritiikin.

Heidän mielestään suomalaiset vain luulottelevat elävänsä hyvinvointiyhteiskunnassa mutta tosiasiassa Suomi on vallan muuta. Kallis, kehittymätön ilman aitoa länsimaista demokratiaa.

Kirjoittavat haluavat suomalaisten tekevän tiliä menneisyytensä kanssa, ja he vaativat suomettumisajan politiikoilta anteeksipyyntöä tekosistaan. Yhtään riviä eivät hekään uhraa sen aikaisen tilanteen pohtimiseen.

Elimme itäisen, vallanhaluisen survallan napurissa, joka halusi puuttua Suomeen sisäisiin asioihin. Menneisyyttä pitäisi pohtia enemmän näiden tosiasioiden pohjalta. Vain näin voidaan kiihkottomasti analysoida, mikä oli tarpeen ja mikä ei.

Pelkkä syyllisten etsiminen ja kapea näkökulma hyvin monivivahteiseen tilanteeseen ei avaa suomalaisille aidosti pohtimisen aiheita.

 Osasyy siihen, etteivät suomalaiset ole kovin halukkaita keskustelemaan lähimenneisyydestä, johtuu ehkä tästä keskustelun napautumisesta ja syyttävästä hengestä.

Sovinnonhaluiset suomalaiset karsastavat puolesta tai vastaan  -asennetta jo senkin takia, että 1960 ja 1970-luvuista on monilla omakohtaisia kokemuksia. Ne muistetaan tavallisen kansan keskuudessa täystyöllisyyden ja voimakkaan taloudellisen nousun aikana.  

Ajatus kulki jotenkin niin, että itänaapurin ihmisoikeuksien loukkauksista ja demokratian puutteista oli parasta vaieta, koska idänkauppa oli taloutemme kohtalonkysymys. Jopa kolmannes koko viennistä suuntautui Neuvostoliittoon.

Suomessa mediatkin ovat osallistuneet laiskasti menneisyytemme penkomiseen. Osittain siksi, että reaaliteeit ovat monien pääkirjoitustoimittajien ja kolumnistien muistissa, eivätkä lukijat ole aiheista kovin kiinnostuneita.

 

 

 

Jätä kommentti

css.php